Suru prosessina

Moikka!
Nyt on ollut "pitkä" tauko kirjoittelusta. Erona on vain se, että ennen syynä olleet laiskuus ja saamattomuus eivät ole tähän taukoon lainkaan syypäinä.
Nyt en ole oikeasti ehtinyt ja taustalla on ollut myös suuri suru, kun lähipiiristäni on eräs henkilö poistunut.
Olen jo pitkään halunnut tulla kirjoittamaan tätä, mutta jotenkin on tullut aina jokin muu juttu. Ja sitten kun on oikeasti ollut aikaa, niin ukkonen ja koneen hajoilu on estänyt postailun...
Mutta aloitetaan.

Ihmisiä on erilaisia ja jokainen varmasti käsittelee surunkin eri tavalla.
Minulle on aina sanottu, että "joo, onhan se raskasta kun menettää lemmikin, mutta ihmisen menettäminen on oikeasti miljoona kertaa pahempaa!""En tiedä sitten mikä minussa on vikana, mutta minua sattui tasan yhtä paljon lemmikin kuin ihmisenkin kuolema... Ihmiset vain tekevät tilanteesta (tietysti) erilaisen.
Minähän olen kamalan herkkä muiden ihmisten tunteille ja tarkkailen aika paljon ihmisten käyttäytymistä eri tilanteissa, joten minulle ehkä raskainta oli/on nähdä muiden ihmisten suru, kaipaus ja tuska. Varsinkin kun kyse on rakkaimmista ihmisistä.
Itsellänihän siis ihka ensimmäinen reaktio tuohon uutiseen oli "toi on joku vammanen läppä. Kohta ne sanoo, et se on kunnossa. Ei se voi olla kuollu...".
Ja tota ajatusta jatku pitkään. En tiedä, olenko vieläkään hyväksynyt asiaa todeksi.

Mutta siis olen huomannut, että sysään omat tunteeni syrjään ja kaikesta ensimmäisenä huolehdin, että muut "paranevat" tapahtuneesta.
Siksi "suruprosessini" on pidempi kuin ehkä jollain muulla ihmisellä. Alan nimittäin itse suremaan ns. "kunnolla" vasta sitten kun kaikilla muilla asiat ovat jo paremmin. Vasta sitten annan itselleni ja omille tunteilleni tilaa.
Puhuminen muille tapahtuneesta auttaa paljon. Mutta minä en tykkääkään puhua ihmisille tällaisista asioista. Niinpä yleensä patoan kaiken sisälleni ja puran sen yleensä vain kuuntelemalla musiikkia tai yksinkertaisesti itkemällä illalla hiljaa itsekseni.

Minä myös pyrin "karkaamaan" minulle vaikeista tilanteista. Jos en pääse vetäytymään pois niistä tilanteista, jotka koen ahdistaviksi, käyttäydyn yleensä jännittyneesti ja apaattisesti. Ja jos joudun kommentoimaan asiaa jotenkin, ääneni murtuu ja alan itkemään. Joskus saan pidettyä kyyneleeni poissa ja kommentoin vain lyhyin vastauksin. Esim. "joo","ei","on","kiitos"...
Ja julkisesti itkeminenhän on minulla se kaikkein viimeisin vaihtoehto...

Kun kuulin uutisen, se oli sellainen päivä, että minun peti heti uutisen kuultuani lähteä agitreeneihin. Minulla oli kamala paniikki päällä ja itkin hysteerisenä. Sain kuitenkin siinä 20min ajomatkan aikana kerättyä itseni ja treenit menivät "hyvin". Oli itseasiassa hyvä, että sain muuta ajateltavaa. Kyllähän minulla treeneissäkin oli koko ajan se sumea pilvi pääni sisällä ja ohjauskuviot oli sitten sen mukaisia... Mutta Skidi oli täydellinen niissä treeneissä <3.

Siitä päästäänkin sitten viimeiseen "osaan" tästä suruprosessistani. Eli eläinten apuun surussa.
Ne ovat siitä hyviä auttamaan tässä asiassa, koska ne eivät sääli, ne eivät kysele, mutta ne ovat lähellä ja ne eivät jätä minua märehtimään paikoilleni vaan pakottavat minut jatkamaan arkea. Jokapäiväisiä rutiineja.
En tiedä kuvittelenko tämän vain, mutta Hipussa on lisäksi sellainen hieno puoli, että kun itken, se hakee väkisin katsekontaktini, alkaa heiluttaa häntäänsä ja pyytää minua leikkimään tai hyppää syliini.

Eläimen ja ihmisen kuolema, ovat kumpikin minulle yhtä raskaita, niissä on kummassakin yhtä raskaat tunteet lähellä, mutta prosesseina, ne ovat aivan erilaiset.
Ehkä sen takia sanotaan, että ihmisen kuolema on paljon raskaampaa...