Jei 2000 katselijan raja on täynnä ja aika tehdä tämä niin odotettu, mutta toisaalta niin raskas postaus...
Eli eläimet jotka ovat muuttaneet minua.
Tässä tämä siis kokonaisinaisuudessaan:
Mistä aloittaisin...
Noh. aloitetaan vaikkapa siitä että minä siis pienenä olin hoidossa (kuten varmaan aika monet lapset) ja hoitopaikassani oli tällöin (muistaakseni) 2 koiraa. Bordercollie Metku, collie Likka ja silloin tällöin käymässä muitakin koiria (mm. shetlanninlammaskoira Sissi?)
Mutta joo siis. Koirista Likka oli jo melko vanha joten se piti lopettaa. Kotona taas samoihin aikoihin (n. muutama päivä väliä) Viiru hotkaisi taas jotain (salaa) pöydältä, ja sitten sille tuli vatsalaukunkiertymä, jonka takia se piti lopettaa. Kaikki itkivät. Kaikki muut paitsi minä. Olin silloin niin pieni ja ajattelin vain: 'No Likkakin kuoli juuri, joten tämähän on aivan normaalia, miksi kaikki itkevät?'... No myöhemmin minäkin sitten tajusin että ei Viiru (tai Likkakaan) enää oikeasti palaa ja itkin sitten yksin.
Olen nimittäin aina ollut sellainen luonne, etten mielelläni näytä tunteitani, vaan patoan ne sisälleni ja puran ne sitten varovasti hiljaa itsekseni illalla pihalle.
Niin minä tein Viirunkin tapauksen kanssa (ja Likan).
No, voitte varmaan kuvitella että pienen tytön on melko raskasta kantaa kahden rakkaan eläimen poismenoa yksin, joten aloin hieroa tuttavuutta perheen hunsvotin, Katin kanssa.
Itseasiassa Kati ja Pablo ovat hyvin pitkälti samanlaisia, Kati oli kuitenkin narttu ja ehkä hituisen pienempi sekä rauhallisempi kun tuo Pablo.
Mutta siis kuitenkin. Ystävystyin askel askeleelta, päivä päivältä Katin kanssa enemmän. Olin aika yksinäinen ns. "vapa-ajalla", joten Kati oli silloin "ainut" ystäväni. Eräänä päivänä sitten "ostin" Katin vanhemmiltani ruotsin kruunulla.
Vuodet vierevivät ja koimme Katin kanssa yhtä sun toista. Mm. eräänä talvipäivänä kytkin katin pulkan eteen ja pyysin äidin kutsumaan sitä luokseen ja niin sain pienen rekiajelun :')...
Koulutkin alkoi ja itseasiassa silloinen uskonnonopemme sanoi johonkin asiaan liittyen, että jos koira puree ihmistä, se pitää heti lopettaa...
Sinä päivänä, kotiin päästyäni menin Katin kanssa ulos harjoittelemaan istu-käskyä. Opetus oli melko hidasta, koska a. en minä mikään superkouluttaja ollut silloin(kaan) ja b. Katilla oli jo huono näkö ja kuulo. No palkkana oli nakki (siis kokonainen nakki ihan ain) ja pieni höntti Katiseni sekoitti tuon herkun sormeeni ja puraisikin minua vahongossa sormeen. Opettajan sanat muistuivat heti mieleeni (en tiennyt että ope tarkoitti vihaisia koiria, jotka purevat tahallaan pelkonsa takia ihmisiä) ja menin varovasti Katin kanssa siälle. Eteisestä juoksin suoraan vessaan hoitamaan haavaa ja piilottelin sitä vanhemmilta jotteivat he lopettaisi rakasta Ystävää.
Niin olin pieni ja tyhmä: 'I...
No, jossain vaiheessa äiti sitten hankki kuin hankkikin Katille koirakaverin!
Skotlanninhirvikoiraneiti Nelli muutti siis taloomme. Nelli oli aluksi hyvin epävarma lapsia kohtaan, koska entisessa kodissaan Joku lapsi oli hakannut ja repinyt sitä niin kovasti:-(. Noh, minäpä sitten äidin opastuksella opetin Nelliä kiltimmäksi.
Vanhasta Katista ja nuoresta Nellistä tuli erittäin hyvät ystävykset ja minä kauhun ja onnen sekaisin tuntein, itku kurkussa katselin aina niiden painia.
Ehkä vuoden, tai kaksikin jatkui tämä autuus kunnes eräänä päivänä, kun tulin koulusta vanhemmat pamauttivat uutisen, muista yhä elävästi vanhemopien sanat; 'Alisa, meillä olisi vähän huonoja uutisia...', 'Kati lopetettiin tänään'...
Muistin myös omat reaktioni; 'Ei... Ei voi olla totta...' Juoksin kyyneleet silmissä huoneeseeni sängylleni ja itkin... Vain itkin... Pian äiti tuli huoneeseeni ja kysyi; 'Haluaisitko nähdä Katin vielä kerran?' Minä vastasin; 'Ei... Itkisin vain lisää'... Silloin se tuntuikin hyvältä ajatukselta, mutta jälkeenpäin se kaduttaa... Olin heikko... En hyvästellyt Ystävääni:'(... Onneksi meillä oli tuolloin ihana luokanopettaja, joka ymmärsi suruni ja lohdutti minua. Ja olihan minulla Janette, Jansku kiitos, oikeesti että jaksoit minua<3.
(välikommentti: Voi ei! Luulin että olen saanut jo käsiteltyä tuonkin, mutta arvatkaapa kuka täällä itkee?!)
No, jälkeenpäin sitten loin kirjoittamaan Katin muistolle-kirjaa, tässä otteita sieltä:
"Katin jäi sydämeeni ihanana koirana. Hän lähti luoltamme suunnille vuonna 2007 ja tämä kirja on Katin muistolle!"
Sitten siellä oli "Katin kuva" ja sitten Kati "sanoo": "En lähde koskaan sydämestäsi, mutta todellisuudessa et nähdä mua voi enää. Minä en unohda sinua koskaan, yritä sinäkin minut aina muistaa"
Runo:
"Kati
Koira rakas oli
Kati
Tyhmänä koirana muistaa sen moni
Kati
Mun sydämeeni jäit
Kati
Sä liian aikaisin tiesi pään näit
Kati
On kaikki hyvät ja huonot muistot mielessäin
kati
sä ajasta ikuisuuteen jäit
Kati
Tulisitko takas, jos tietäisit kuinka paljon oot mulle rakas" Ja lopussa (c), hih:').
Kirjoitin myös pari päivää Katille "kirjeitä"...(lol...)
No, pikku hiljaa pääsin Katin tapauksen yli, , oke en ihan kokonaan, jumputin kaikki päivät kotona Mc Manen Katse tähtiin ja itkin hiljaa...
Romahdin siis totaalisesti (n. 7-8w) pikkuhiljaa rakentui kuitenkin taas elämä:-)...
Niin, mutta nyt palataan takaisin Katin lopetuspäivään. Siis joo, minä romahdin, mutta myös Nellistä tuli apea. Se ei syönyt melekin lainkaan hetkeen jne.
Jossain vaiheessa itseasiassa Nelli sai pentujakin<3. Nelli hoiti pentujaan entisessa kodissaan ja siellä kavimmekin siskon ja vanhempien kanssa näitä pikkuisia hoitamssa ja katsomassa. Pentueen 11 kakarasta 2 piti lopettaa, syynä liian hento turkki (toisella ei ollut turkkia, toisella se oli hyvin ohut). No loput pennut kasvoivat reippaiksi skoteiksi ja pääsivät uusiin koteihinsa<3. Nelli oli taas oma itsensä ja saapuikin Hippu taloomme!
Pian pieni musta piikkipossu valloitti kaikkien sydämet. Itseasiassa tällöin ihastuin chihuahuahoinkin (en osaa kirjottaa), sillä sama henkilö jolta Hippu ostettiin kasvatti myös ("päärotuna") chihuja. No eleltiin sitten pari kolme vuotta tuolla tavoin kahden koiran kanssa ja sitten tuossa noin v.2010 taloomme saapuikin pikkuinen Pablo-pentu. Pikkuinen rauhallinen (köh, köh...) Pablopoika tustustui pikkuhiljaa Nelli-mummuun (Nelli-mummu ei tykännyt yhtään) ja pikku-Hippuun. Hipun mielestä oli hauskaa saada samankokoinen leikkikaveri, mutta kuinka ollakaan Pablo kasvoikin isoksi ja Hipulle tuli iso ongelma ( sama kävi Öykyn kanssa, Hippu etkö koskaan opi :'D). Sisko lähtikin sitten kesällä (2010) Savonlinnaan ja samaisena kesänä minäkin sain koiran! Oman-pikku-hani-pallopää-Skidin<3.
Nellin mielestä oli hyvinkin huvittavaa saada taas pikkukaveri taloon, mutta Skidi oli isosta kamusta hieman eri mieltä.
No sisko palasi reissulta ja Hippu tustustui Skidiin. Pablokin olisi halunnut ystävystyä pikkuisen chihutytön kanssa, mutta Skidi ei hyväksynyt jättimäistä Poikaa kaveripiiriinsä.
(Skidin välikommentti: "Olihan siinä toisessakin jättiläisessä jo tarpeeksi kestämistä...")
Siinä sitten rauhallisuudessa eleltiin muutama vuosi, sisko sai kolmannen koiransa Öykkärin ja muutti Pablo ja Öykkis mukanaan pois kotoa ja saimme rauhan.
Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt edespuolta vuotta, kun Nelli marraskuun lopussa (2012) sai kohtutulsehduksen. Sitä lääkkittiin ja hetken aikaa oli toivon pilkahduskin näköpiirissä, kunnes Nellin kunto romahti. Se hädin tuskin pysyi seisaalla, vesi, saati sitten ruoka ei maittanut ja äiti sanoi kyyneleet silmissä: "Ei me enään näin vanhaa koiraa voida leikkauspöydälle laittaa... Nelli ei taida nähdä enää tätä joulua..."...
Äiti ja isä pesivät Nellin, laittoivat sen oikein kunnolla kuntoon viimeistä matkaa varten ja taluttivat sen ulos.
Viimeisinä iltoina minä onneksi olin Nellin vierellä äidin kanssa. Me rapsuttelimme sitä ja minä itkin joka ilta itseni uneen.
Nellin lähtöpäivä (12.12.-12) kuitenkin tuli liian nopeasti ja sipaisin koiran kaulaa viimeisen kerran.
Lähetin muutamalla kaverille viestin, että Nelli on nyt päässyt tuskistaan ja itkin...
Seuraavana koulupäivänä ajattelin että nyt en itke, olen kyllä päässyt siitä yli jne., mutta kun saavuin koulunpihaan ja näin Petran, kaikki ihanat lenkkimuistot palasivat mieleen ja kyyneleet putoilivat poskille...
Kiitos taas ihanat ystäväiseni, kun lohdutitte minua<3.
Niin. Ilman kavereita tämä raskas matka olisi ollut raskaampi, mutta kuitenkin siitäkin selvittiin elossa.
Nyt hypätään jälleen ajassa taaksepäin Nellin lähtöpäivään:
Äiti tuli sisälle ja istui viereeni. Ei hänen tarvinnut sanoa mitään. Tiesin kyllä mitä oli tapahtunut. Siinä sitten halasimme toisiamme ja itkimme.
Skidi oli aivan ymmällään omalla söpöntyhmällä tavallaan, mutta Hippu kyllä tajusi, että iso kaveri on nyt poissa. Siitäkin tuli apea. Ei yhtä jyrkällä tavalla kuin Nellistä aikoinaan, mutta se "nukkui" enemmän kuin yleensä ja oli muutenkin... Vaisumpi.
Siitä pikkuhiljaa kokosimme itsemme ja aloin taas kouluttamaan Hippua ja Skidiä. Kaikki muuttui kovin rajusti, mutta pian jokainen oli kuin Nelliä ei koskaan olisi ollutkaan. Kyllä kaikki Hänet muistivat, mutta aihe oli niin kovin arka, ettei siitä haluttu puhua.
Minä omaan tapaani itkin ilataisin ja mietin että nyt Nelli saa taas kirmailla Katin kanssa siellä pilviniityillä ja olla taas nuori ja onnellinen.
Tuosta eteenpäin olen aina kun Skidi on ollut vähänkää vaisu tai erilainen, tehnyt asiasta kamalan shown. Enhän minä nimittäin halua luopua Skidistä. Ainakaan vielä, mutta kyllä sekin päivä joskus tulee ja silloin taas alkaa tuo koko sururumba alusta. Onneksi se ei ole nyt ajankohtaista.
En ole unohtanut yhtäkään noista rakkaista, mutta yritän pikkuhiljaa päästä yli asioista joita ei voi muuttaa. Olisin ehkä halunnut hyvästellä ystäväiseni paremmin, mutta koskaan ei vain voi tietää milloin on jonkun aika lähteä.
Miksi takerrun menneeseen kiinni?
Miksi en pysty jatkamaan?
Miten saan kyyneleet ja surun loppumaan?
Miten voi jatkaa jos ei halua unohtaa, mutta kauneimmatkin muistot satuttaa?
Miksei hyvästellä saa?
Kaikki kaunis liian nopeasti katoaa...
(c) Alisa
Loppuun vielä tää Mc Manen Katse tähtiin:
Anteeksi jos häiritsen mutta oli pakko kirjoittaa
On liian kauan mennyt jotta uskaltaisin soittaa
Muistatko tähdet muistatko edes minua
Olen täällä yhä ja ajattelen sinua
Minulla ei mene hyvin kiitos kysymästä
Liian kauan olen ollut erossa ystävästä
Joka aina kuunteli ei lakannut ymmärtämästä
Aina löysi valoisat puolet asiasta pimeästä
Sinua muistelen luon katseeni tähtiin
Tuhatmäärin me niitä sinä yönä nähtiin
Olisipa ollut aikaa lisää sitä vain hetki
Yhdessä olo kuin taikaa kaiken kruunas se retki
Vain me kaksi tähdet ja kuu
Oli maailmasta suljettu pois kaikki muu
Muistatko mua enää muistatko retken?
Niinhän se on hyvä kestää vain hetken
Muistatko tähdet muistatko edes minua
Mä olen täällä yhä ja ajattelen sinua
Suon katseen tähdille noille
Maailman paino putoaa mun hartioille
Toivon vaan et jälleen tavataan
Ja yhdessä vanhoja muistellaan
Oltiin kavereita kasvettiin yhdessä
Nyt kaikki on pois vain hetkessä
En tuu unohtaan
Se on poltettu mieleeni hehkuvalla raudalla
Olisitpa täällä, mitään muuta toivo en
Mutta toivo on nyt mennyttä kuulin uutisen
Poislähdöstäs mulle kertoi veljesi
Viides kerros ja kova karu maa vei henkesi
Kurkottavan ikkunasta sinut nähtiin
Kuin olisit halunnut maailman kurkottaa tähtiin
Kasvosi piirtyy joka yö taivaalle
Susta ei kukaan yhtä paljon haikaile
Se oli silloin ei enää
Olet poissa et täällä tänään
Olet paikassa mistä muut tiedä ei
Olet siellä minne Jumala sinut vei
Jossain kaukan täältä
Jossain kaukana heikolta jäältä
Muistatko tähdet muistatko edes minua
Olen täällä yhä ja ajattelen sinua
Suon katseen tähdille noille
Maailman paino putoaa mun hartioille
Toivon vaan et jälleen tavataan
Ja yhdessä vanhoja muistellaan
Oltiin kavereita kasvettiin yhdessä
Nyt kaikki on pois vain hetkessä
Miks piti pois mennä kauas nyt jo sunkin
En pystynyt ajattelee enempää tahdon kauas niin
Kirjoitan tätä vaikkei ole syytä hyvää
Ehkä tuska lievittää mun haavaa syvää
Koko elämäs sä vietit aina meidän mukana
Oltiin kavereita kasvettiin yhdessä
Nyt kaikki on pois vain hetkessä
Sun rinnallas, mulla alkaa sekoon polla
Aina rullattiin joka mestas yhes pienenä
Vielä vähän aikaa sittenkin mut ei enää
Et enää tuu takas et tuu rukoilusta herään
Ei edes mikään ihme sua saa tänne enää elään
Tahdon sut takas vaik menettäsin oman elämäni
Sillä ilman sua mun ystäväni en tunne eläväni
Mun rakkain ystävä sut mä menetin
Ja mä tiedän ettet ikinä sä tule takaisin
Vaikka kuinka mä sitä toivoisin
Kelaisin taaksepäin aikaa jos vaan voisin
Sut käsivarsillani takas maan päälle toisin
Ottaisin sut syliini mielin iloisin
Mut sun kauniit kasvosi mun muistoihin vaan jää
En unohda sua koskaan turhaa edes yrittää
Kaikki kauniit muistot silmieni ohitse vaan kiitää
Elämäni enkeli nyt taivaan sines liitää
Aika nenä eestä mun ohitseni siintää
Miten ikinä voinkaan sua kaikesta kiittää
Harmi että sait olla tääl nii vähän aikaa
Sua ikuisesti tuun mä aina kaipaan
Taivaan kirkkaat tähdet susta aina muistuttaa
Nyt mä odotan vaan yötä joka mut uneen vaivuttaa
Muistatko tähdet muistatko edes minua
Olen täällä yhä ja ajattelen sinua
Suon katseen tähdille noille
Maailman paino putoaa mun hartioille
Toivon vaan et jälleen tavataan
Ja yhdessä vanhoja muistellaan
Oltiin kavereita kasvettiin yhdessä
Nyt kaikki on pois vain hetkessä
Muistatko tähdet muistatko edes minua
Olen täällä yhä ja ajattelen sinua
Suon katseen tähdille noille
Maailman paino putoaa mun hartioille
Toivon vaan et jälleen tavataan
Ja yhdessä vanhoja muistellaan
Oltiin kavereita kasvettiin yhdessä
Nyt kaikki on pois vain hetkessä
Toivottavsti tämä nyt ei ollut liian masispostaus:-).
Itkin
VastaaPoistavillisunelmaa.blogspot.com