ELÄIMET: Nothing is over until you stop trying...

Mutta milloin pitää lopettaa ja tajuta, että on parempi vain päästää irti?
Milloin tulee vastaan se raja, jossa välittäminen ei ole enää sitä?
Joko tajuatte mistä haluaisin puhua?
Eli luopumisesta ja sen tuskasta.

weheartit.com

Itsehän en ole joutunut vielä koskaan sen päätöksen eteen, että minun pitäisi päättää jonkun toisen elämästä. Mutta vanhempani ja tuttavapiiristä jotkut ovat joutuneet pysähtymään ja miettimään, mikä on oikeasti oikein eläintä kohtaan.

Tämä(kin) on vähän kaksiteräinen miekka, sillä toisaalta, kannattaa yrittää pelastaa eläin, jos siihen on mahdollisuus, mutta toisaalta pitää muistaa, että milloin eläimen elossa pitäminen on itsekästä.
Ja itsekkyydellä tarkoitan tässä kohtaa sitä, että pitää eläimen elossa vaikka väkisin, ettei itse joutuisi kärsimään menetyksen tuskaa.
Mutta pitkällä aika välillä tajuaa, että on oikeasti parempi vain päästää irti, jos elämä on eläimelle liian tuskallista. Molempien osapuolien kannalta.
Mutta luopuminen ja sen jälkeinen aika pelottaa...

weheartit.com

Pienenähän en millään halunnut uskoa, että joskus eläimelle on parempi päästää irti, luopua, lopettaa kärsimys... Ajattelin, että sehän on aivan kamalaa, että ihminen voi niin vain lopettaa jonkun toisen elämän...
Itseasiassa, kun miettii niin eläimen omistuksenhan kuuluu ihan hirmuinen vastuu, kun kerta koko toisen luontokappaleen elämä on sinun käsissäsi.
Ja milloin sitten muka tietää, että on parempi lopettaa yrittäminen?

weheartit.com

ja entä sitten, kun on saattanut ystävänsä tuonpuoleiseen? Mitä sen jälkeen? Minulla ainakin on aina iskenyt tyhjyys... Muistan, että ajattelin vähintään ensimmäisen päivän, että "tämä on varmaan unta" tai en muuten vaan uskonut. Olin jotenkin turtunut... Ja itkin paljon. Mutta sitten kun totuus ihan oikeasi iskee läpi ja tajuaa, että sitä ei vaan enää ole, sen jälkeen on oikeasti tyhjä olo.
Itse rauhoituin ja aloin miettimään. Muistelemaan. Ja olin hiljaa surullinen, en enää itkenyt hysteerisesti vaan surin sitä, ettei kamua oikeasti enää ole.
Se oli ehkä vaikeinta ymmärtää ja sisäistää.

weheartit.com

ja sitten kun sen on sisäistänyt ja hyväksynyt, tajuaa, että vaikka luopuminen on raskasta, oli kuitenkin ihan parasta, että sai tuntea Hänet. Ja lopulta päällimmäiseksi tunteeksi jää ilo. Tosin kaihoisa sellainen. Ja sitten voi puhua hymy kasvoilla, sillä muistojen ei pidä antaa kuolla.

weheartit.com

Eli vaikka lemmikistä luopuminen on ihan todella raskasta, siihen liitty paljon surua ja kyyneliä, niin silti, se aika, minkä saa elää eläimen kanssa ennen luopumista on parasta aikaa ja siksi aion pitää koirat mukana elämässä.
Sitä paitsi, elämäänhän kuuluu muutenkin kärsimys.