12. luukku

Hei.
Mietin pitkään, että kumpaan blogiin tämän teen, mutta nyt teenkin tämän tänne
Tämä liittyy perjaatteessa eiliseen aiheeseen ja myös tämän takia kirjoitin eilen kyseisestä aiheesta.
Eli siis. Nyt siitä on vuosi. Nellin poismenosta.
Aika tyhjentävä lause. En enään sentään itke, muuta kuin kauneimpien ja kipeimpien muistojen äärellä. Tai jos Nellistä puhutaan oikein kauniisti.
Ajattelin tuossa tänään, kuinka itsekäs olen. Tai en tiedä. Onko se itsekkyyttä, jos itkee pitkään lemmikin kuolemasta, mutta ei ole koskaan tuntenut ns. "oikeaa" surua, läheisen kuolemaa. Tai jos vertaa, että se tuntuu varmaan samalta kuin lemmikin menetys. Siis läheisen kuolema. Jos vertaa lemmikkiä ihmiseen...
Aina sanotaan, että ei saa koskaan verrata eläintä ihmiseen. Mutta toisaalta, jos lemmikki on kuin perheenjäsen, Ystävä, saako sitä silloin verrata ihmiseen?

No oli miten oli. Minua on sattunut jokaisen lemmikkimme kuolema. Olenhan minä tehnyt siitä postauksenkin, joten en nyt rupea toistamaan itseäni.

 

 

Mutta onneksi minua auttoi musiikki ja ystävät<3.:-)

Ja sain käsiteltyä asiat. Ja nyt kun on kulunut vuosi, voin katsoa Nellin kuvaa.

Kuvat löysin osoitteesta weheartit.com.

Huomenna taas iloisempi postaus:-).